Emilia Ollikainen, Antti Juujärvi ja Jenni Kaihua odottavat uudelta sairaalalta helppoja kulkureittejä.

Monet Oulun seudulla asuvat käyvät OYS:ssa elämänsä aikana vähintään kerran, ainakin syntymässä. Pyysimme lukiolainen Emilia Ollikaisen, eläkkeellä olevan Antti Juujärven ja palveluasiantuntijana työskentelevän Jenni Kaihuan kertomaan, millaisia ajatuksia heillä on uudesta sairaalasta.

Kaikki kolme toivovat, että OYS:ssa olisi helppo löytää paikasta toiseen.

”Nykyisin täällä potilaat ja omaiset menevät hukkaan. Ihmisillä on tullessaan pieni pelko, että eksynkö”, Antti Juujärvi sanoo.

Emilia Ollikainen lisää, että erityisesti lapsille ja nuorille potilaille kulkeminen pitäisi tehdä helpoksi. Sairaalaan tullessa paikasta toiseen löytämisen tulisi olla huolista pienin.
He kaikki pitävät uutta sairaalaa tarpeellisena.

”Rakennuksilla on tietty elinkaari, ja nämä rakennukset ovat elinkaarensa loppuvaiheessa”, tiivistää Jenni Kaihua.

Hän toivoo, että uudet tilat mahdollistavat asiakaslähtöisen, sujuvan hoidon. Omakohtaista kokemusta OYS:sta hänellä on lähinnä lasten synnytyksistä 2013 ja 2015, ja muistot ovat myönteiset.

Potilas tarvitsee tukea

Antti Juujärvi sanoo, että hänelle oululaisena OYS on kotisairaala. Vuosien mittaan paikka on tullut hänelle tutuksi niin potilaana, omaisena kuin vapaaehtoistyönkin kautta.

”1970-luvulla oli hienoa ja hyvä palvelu, sairaalan status oli korkealla. Nyt aika on mennyt tästä paikasta ohi, tarpeet ja tavat toimia ovat muuttuneet.”

Hän toivoo, että uudessa sairaalassa hoitojonot lyhenevät toiminnan tehostumisen myötä ja henkilökunta ehtisi kohdata potilaita. Kokemuksesta hän tietää, että potilaalla on kysyttävää ja suuri tarve puhua.

”Toivon, että tulevassakin sairaalassa potilas saisi tietoa. Siinä panen toivon myös vapaaehtoistoiminnalle, potilasjärjestöille ja yhdistyksille.”

Emilia Ollikainen oli potilaana lasten veri- ja syöpätautien osastolla sairastuttuaan vuonna 2014 leukemiaan. Hän on parantunut, hoidot päättyivät kesällä 2016.

”Osasto 51 oli tuolloin kuin toinen koti minulle, nukuin ja söin siellä. Siitä vedän uuteen sairaalaan ajatuksen, että sairaala voi hetkellisesti olla jollekin kuin koti. On tärkeää, että ympäristö on viihtyisä ja turvallinen.”

Nykyisin hän on Pohjois-Suomen syöpäyhdistyksen ja Sylvan vertaistukihenkilö. Hän toivoo, että uudessakin sairaalassa potilaita rohkaistaan lähtemään vertaistuen piiriin. Samasta sairaudesta parantunut on hyvä juttukumppani.

”Jottei kenestäkään tunnu diagnoosin jälkeen, että annetaan vain lappusia käteen.”
He kaikki ovat yksimielisiä siitä, että potilas tarvitsee turvallisuudentunnetta. Lääketieteellisesti korkeatasoiseen hoitoon ja henkilökunnan ammattitaitoon he luottavat niin vahvasti, että ne tuntuvat jopa itsestään selviltä.

”Hoitotoimia ei muista jälkeenpäin, mutta sen tunteen muistaa, mikä hoitokerralta jää. Tätä hyvää fiilistä pystyy ajattelemaan, koska on luotto siihen, että lääketieteellinen puoli on kunnossa”, Jenni sanoo.

Juttu on julkaistu alunperin Pohjanpiiri-lehdessä 5/2020. Teksti: Pirkko Koivu